2023 Paris-Brest-Paris 1200km

Paris-Brest-Paris 

Paris-Brest-Paris (PBP) on tietääkseni vanhin yhä ajettava pitkänmatkanpyöräily. Ensimmäisen kerran se ajettiin vuonna 1891. Se on muuttanut kyllä pituutta ja muotoaan ollen alkujaan ammattilaiskisa. 1931 on ilmeisesti ollut ensimmäinen harrastajatapahtuma ja vuodesta 1956 PBP on ollut vain harrastajille tarkoitettu brevet. Alun poikkeamavuosien jälkeen sykliksi on vakiintunut joka neljäs vuosi. PBP:n järjestää Audax Club Parisienne (ACP). Nykyinen 1200 kilometrin reitti vie Parisiin läheltä Ramboillet'esta Bretagneen Brestiin. Sieltä palataan takaisin pääosin samojen kontrollipisteiden kautta, mutta pisteiden välit ajetaan osin eri teitä (vuoden 2020 reitti on kuvassa alla). Maksimiaika on valittavasta lähtöryhmästä riippuen 80-90 tuntia.

Randonneur-pyöräilijöille PBP on "the brevet", johon joskus täytyy osallistua. Ensimmäisen kerran muistan siitä lukeneeni jostain mustavalkoisesta pyöräilyharrastajan oppaasta joskus 1990-luvun alkupuolella. Kunnostin silloin roskalavalta dyykkaamaani rikkinäistä Peugueot Super Sport -maantiepyörää ajokuntoiseksi. Ajoin pyörällä omatoimisesti yhden 200 km pitkän maantielenkin Tammisaareen ja takaisin, lenkkareilla ja häkkipolkimilla, jalassa juoksushortsit. Varsinaisiin brevet-tapahtumiin osallistuin Suomessa muistaakseni vasta vuonna 2018. Noiden vuosien välissä ajoin joitain kuntoajoja sekä harrastin triahtlonia, joten kampia tuli kyllä veivattua. 

Tapahtumaan osallistumiseksi on PBP-tapahtumaa edeltävänä vuotena ajettava joku ACP:lle listattava vähintään 300 km mittainen brevet sen aikarajassa. Mitä pidemmän brevetin ajaa, sitä aikaisemmin voi ilmoittautua. Ensimmäisenä paikan voivat varata ne, jotka ovat ajaneet 1000 kilometrin tai sitä pidemmän brevetin. 

PBP2023 

Vuoden 2023 PBP-editio oli 20. Osallistuminen PBP:lle sopi hyvin tähän vuoteen, kun ei ollut mitään pitkää polku-ultraa liian lähellä. Ajoin kesällä 2022 Randonneurs Finlandin Helsinki-Satakunta-Helsinki -brevetistä 600 km version, jolla pääsin ilmoittautumaan toisessa ryhmässä. Tammikuun lopulla Himos Winter Trailin aikaan mökkimajoituksessa läppärillä kliksuttelin lomakkeelle omat tiedot ja ajamani brevetin suoritusnumeron. Arpa oli heitetty.

Ilmoittautuminen on vasta ennakkovaraus osallistumispaikkaan, sillä samana vuonna kuin itse PBP on ajettava ns. Super Randonneur -sarja eli läpäistävä 200, 300, 400 ja 600 kilometrin mittaiset brevetit hyväksytysti kunkin matkan aikarajojen puitteissa. Tällä ACP pyrkii varmistamaan, että PBP:n osallistujilla on riittävät edellytykset suorittaa 1200 km matka tavoiteajassa. Etelä-Euroopassa tätä sarjaa voi lähteä ajamaan heti eli helmikuussa, mutta Suomessa maantiekausi alkaa jostain huhtikuun loppupuolelta. Olin Suomen ensimmäisen 200km brevetin aikaan Madeiralla kisareissuilla, joten ajoin sen ja kaikki muut vaaditut brevetit melkein peräkkäisinä viikonloppuina touko-kesäkuussa. Näiden suoritusnumeroilla sain vahvistettua oman paikan kesä-heinäkuun vaihteessa. Varasin matkan ja majoituksen vasta kuittauksen saatuani. Ne olisi kannattanut varata jo paljon aiemmin luottaen, että pääsee mukaan. Heinäkuussa Ramboillet'esta tai läheltä ei enää löytynyt mitään järkevää Airbnb- tai hotellimajoitusta kahdeksi erilliseksi yöksi eivätkä lentolippujen hinnatkaan olleet enää halvimmasta päästä.

Tavoite

PBP ei ole kisa. Tuhansista osallistujista valtaosa lähtee matkalle mahtavan kokemuksen takia pitäen taukoja kelloa katsomatta ja pyrkien nauttimaan koko matkasta. Ensisijaisesti olin mukana tuon kokemuksen takia, mutta halusin myös kokeilla, mihin aikaan pystyisin 1200 kilometriä ajamaan. Ajamani 600km brevetit veivät minulta +/-25 tuntia taukoineen, mutta ilman nukkumista. Arvelin, että 1200km ajo vie kenties 1,2 kertaisesti aikaa eli aiempien brevet-suoritusten pohjalta 60h voisi olla hyvä tavoite. Paras suomalaistulos oli hiukan alle 55 tuntia. Suhteessa maksimiaikaan tavoite antaisi noin 20 tuntia marginaalia eli olisi varaa huilia, jos eteneminen kävisi raskaaksi ja hidastaa saaden vielä hyväksytyn suorituksen. 

ENNEN starttia

Lensin Pariisiin vasta lauantaina 19.8. aamupäivällä, lähinnä töiden ja lentolippujen hinnan takia. Kahden junan avulla ja reilun kilometrin kävelyllä Pariisissa asemalta toiselle pyörälaukkuen työnnellen pääsin Rambouillet'en asemalle. Ehdin varmaan toisen kilometrin pyörälaukkua taas työnnellä, kunnes törmäsin sopivasti yhteen suomalaisporukkaan, joka otti laukkuni hetkeksi parkkiin. Kävin hölkkäillen hoitamassa ilmoittautumisen ja hain numerolapun sekä tilaamani paidan ja liivin.  Työntelin pyörälaukun takaisin asemalle. Kasasin pyörän sopivaa junaa odotellessa, sitten ajelin muutaman asemanvälin paikallisjunalla varaamani Airbnb-majoituksen lähelle ja sitten vielä vaivalloisesti ajoin kamojen ja pyörälaukun kanssa majoitukselle. Minulla oli yhdessä Pariisin lähiössä (Ville-des-Fleures) ranskalaisen pariskunnan kerrostalokodista oma huone ja wc, noin 50 eur/yö aamiaisella.

Lauantai-illan verryttely oli 2 x 9km pyöräilyt, kun ajoin Airbnb-majoitukselta Versailles'n itäpuolelle syömään Randonneurs Finlandin porukan kanssa ja takaisin majoitukselle. Sain jotain vinkkejä ja tuli testattua ajovaloja illan hämärtyessä. Nukuin la-su yön kohtalaisesti ja sunnuntaina lepäilin puoleen päivään asti. Pakkasin loput varusteet Airbnb-majoituksen rappukäytävässä (kuva alla) ja lähdin sitten ajamaan kohti Rambouillet'eta. Junallakin olisi ehkä päässyt, mutta pelkäsin, etten mahdu joka asemalla pysähtyvän paikallisjunan kyytiin pyöräni kanssa. PBP:lle oli lähdössä noin 6000 ajajaa.

Maantiepyörä kaikilla laukuilla ja varusteilla pakattuna tuntui selvästi painavammalta kuin normilenkillä tai sitten vain edellinen pitkä matkapäivä ja pyörälaukun roudailu tuntui jaloissa - oli myös varsin lämmintä. Moottoritietä seuraileva reitti ei ollut mikään kovin mukava ajaa ja muutama umpikujakin tuli matkalla vastaan. Ehdin ennen varustekontrollia täyttää juomapullot, harjata hampaat ja hetken levätä varjossa. Lämpötila oli 28 astetta ja aurinko porotti.

Menomatka 

Startit alkoivat sunnuntaina 20.8. klo 16 Rambouillet'en linnan pihalta A-ryhmästä alkaen. Yleisöä oli paljon ja niin myös pyöriä ja ajajia. Ensimmäisenä pääsivät liikkeelle tiukimman aikarajan valinneet (muistaakseni 80h). Noin 200 ajajan aaltoja päästettiin liikkeelle 15 minuutin välein. Myöhemmin matkaan lähtivät erikoispyörät omissa ryhmissään. Maanantaiaamun puolelle hajautettuna oli 90h aikarajan kuskien lähdöt samalla tavalla aalloissa usean tunnin ajan.

Olin kolmannessa lähtöryhmässä eli matkaan lähdin klo 16:30 C-ryhmän takarivistä (kuva yllä). Edelläni oli lähtöhetkellä arviolta 3*200 kuskia ja perään lähtisi tuhansia muita. C-ryhmän kärki oli jo kaukana ennen kuin pääsin liikkeelle ryhmän hänniltä muutamaa minuuttia myöhemmin. Ajajien ryhmä venyi nopeasti pitkäksi letkaksi ja hain siinä sopivaa paikkaa. Melko kuumasta kelistä huolimatta vauhti oli alussa varsin reipas ja sykkeet tahtoivat pysyä VK:n puolella, mutta peesihyödyn takia koin, että kannatti roikkua mukana noin kymmenen ajajan ryhmässä.  Breveteissä saa peesata. Osa kuitenkin selvästi halusi ajaa itse omaa vauhtia. 

Aloimme saada parin tunnin ajon jälkeen kiinni hitaampia B-ryhmän ajajia. Sitten takaa tuli junana ohi D-ryhmän nopeimpien ajajien ensimmäinen ryhmä ja pian toinen, jonka peesiin hetkeksi muutama kiristi, kunnes yksi kerrallaan varmaan kaikki totesivat sen vauhdin liian kovaksi. Pian kuitenkin muodostui uusi ryhmä ajajia. Tähän kasvavaan ryhmään yhdistyi edestä A- ja takaa E-ryhmässä 30 minuuttia aiemmin tai myöhemmin lähteneitä mukaan. Porukassa oli hetkittäin satoja ajajia ennen ekaa huoltoa (noin 120 km). 

Isojen ryhmien ongelma on, että vauhti tahtoo tempoa ja nykiä ikävästi. Vauhti riippui siitä, kuka ajoi keulilla ja halusiko ajaa kovaa vai hiljaa. Reitti oli kumpuilevaa. Kun ekat jo laskevat alamäkeen, ison ryhmän häntä vasta kipuaa ylämäkeä, jolloin joutuu kiristämään vauhtia tai letka repeää keskeltä. Maantiet olivat myös täysin avoimet muulle liikenteelle, joten isot ajoryhmät tuovat myös turhaa riskiä, kun ajajia helposti pakkaantuu alamäessä kahden kaistan leveydelle eli 4-5 rinnakkain. Hetkittäin melko villistä menosta huolimatta omalle kohdalleni ei osunut mitään kolaria tai rytinää. Pari pyöräilijää näimme tien sivussa, olivat ehkä osuneet toisiinsa ja kaatuneet jossain edellä mennessä ryhmässä. 

Ensimmäisellä kontrollilla (Mortagne-au-Perche) olin noin neljän tunnin ajamisen jälkeen (keskinopeus hiukan alle 30km/h). En ollut täysin perillä, mitä minun kuuluu siellä tehdä. Suomessa brevetillä käydään hakemassa huoltoaseman tai kahvilan tiskiltä leima keltaiseen korttiin ja ostetaan munkkikahvit ja istutaan alas. PBP:n kontrollit muistuttavat suuren osallistujamäärän takia aitoineen  ja kojuineen isojen polkujuoksutapahtumien huoltoja. Pyöräparkki oli melkoinen härdelli. Tankkasin ensin vettä pulloihin ja lähdin sitten etsimään leimauspaikkaa. Kyselemällä selvisi, ettei leimaa haeta ensimmäisellä kontrollilla. Jätin myyntipisteet väliin, kun niihin oli ehtinyt muodostua pitkät jonot. PBP:n kontrolleilla saa ilmaiseksi vettä. Muut virvokkeet ja syöminen maksaa.

Seuraava pätkä La Juheliin eteni myös isommassa ryhmässä ja reippaalla vauhdilla. Taisin tämänkin huollon kahvilamyynnin ohittaa tukeutuen edelleen omiin karkkeihin. La Juhelista eteenpäin ajettiin jo su-ma välistä yötä ja valot piti laittaa pyörään. Kolmannella kontrollilla Fougèresissa olin 2:30 yöllä. Huolto oli sisätiloissa. Ostin kahvia (se tuli mustana, kun en älynnyt pyytää maitokahvia) ja jotain leivonnaisia. Ajoa oli takana noin 10 tuntia. Väsytti aika pahasti. Olin ajatellut helposti ajavani ensimmäisen yön pysähtämättä, mutta heittäydyin pitkäksi lattialle ja torkuin vartin verran. Lisäsin myös vaatetusta eli irtohihat ja ohuen tuulitakin. Lyhyiden torkkujen ansiosta jaksoin hyvin ajaa loput ensimmäisestä yöstä, vaikka kuvassa alla onkin silmät kiinni (ja suu täynnä karkkeja).

Ajoin Fougèresista Tinténiaciin ja edelleen Loudéaciin muutaman kuskin porukalla. Pienessä ryhmässä tuli ensimmäistä kertaa kunnolla juteltuakin muiden kanssa ja hiukan tutustuttua. Olimme kaikki ensimmäistä kertaa mukana. Aamun sarastaessa oli melko viileää ja kosteaa. Sumu tarttui silmälaseihin ja jouduin pyyhkimään niitä vähintään 5 minuutin välein nähdäkseni kunnolla tien. Ajovalon saattoi sammuttaa. Yllätyksekseni akusta oli jäljellä merkkiasteikon mukaan vain yksi led-valo eli 20 %:ia akun kapasiteetista. 8,4 Ah:n tehoakun olisi pitänyt speksien mukaan kestää keskiteholla pari yötä ajoa, mutta olin joko pitänyt sitä vahingossa suuremmalla teholla tai sitten se 7-8 vuoden ikäisenä on menettänyt jo niin paljon nimellisestä kapasiteetistaan. 

Yhdessä kiertoliittymässä (niitä todellakin riitti) porukkamme hajaantui - yhden mielestä piti ajaa suoraan ja minulla ja jollain toisella tietokone näytti eri haaraa samasta risteyksestä. Emme huomanneet mitään opastetta, joten lähdimme sitten eri suuntiin. Syy pian selvisi - ajoimme jollekin tietyöpätkälle. Olin ottanut netistä löytämäni jonkun tekemän valmiin kahdessa palassa (meno & paluu) olleen GPX-tiedoston jäljen, joka ei ehkä ollutkaan viimeisin. Tässä kohdassa oli varmaan muutettu tietyön takia reittiä. Järjestäjän tarjoama reittijälki oli 16 eri GPX-tiedostossa kunkin huoltovälin mukaan. En saanut näitä tiedostoja nätisti yhdistettyä kotona, enkä halunnut olla jatkuvasti vaihtamassa, mitä jälkeä seuraan, joten otin tuon valmiin kahden tiedoston setin. Kilometrin päässä kuitenkin kohtasimme taas reittimerkinnät ja jatkoimme yhdessä kohti Loudéacia (kuva alla). Sinne saavuimme noin klo 9 aamulla maanantaina. 

Takana oli 16,5 tuntia ajoa ja kääntöpaikalle oli vielä työpäivän tuntien verran matkaa. Kovimmat menohalut olivat takana ja ajaminen tuntui jo hiukan puurtamiselta. Hain taas leiman korttiin ja istuin sitten rauhassa alas ja koitin saada sopivasti energiaa sisään. Lopuksi vettä pulloihin, aurinkorasvaa iholle ja jatkamaan matkaa. Huoltopisteillä oli hyvä olla pieni kangaskassi, niin kädet sai vapaaksi asiontia varten. Huollot eivät olleet kaikki mitenkään erityisen kompakteja, vaan niissä piti kävellä ympäriinsä.

Reitistä ja maisemista ei ole jäänyt kauheasti mielikuvia. Maasto oli kumpuilevaa. Vastaan tuli edelleen kiertoliittymiä ja vaihtelevin väliajoin kyliä, joissa piti hiukan tarkemmin katsoa risteyksiä. Päivä oli melko lämmin, mutta ei tuskaisen kuuma ajettavaksi. Ajovauhti oli kuitenkin selvästi tippunut. Otin seuraavissakin huolloissa leimat korttiin ja ostin joko limun ja patongin tai kahvia ja leivonnaisia. Viimeisen välin Carhaix'sta Brestiin ajoin käytännössä kokonaan yksin. 

Kääntöpaikalla Brestissä olin 16:46 eli ajoa oli takana reilut 24 tuntia. Matka oli edennyt vauhdikkaan alun ansioista selvästi ennakko-odotuksiani nopeammin. Suhteessa ajamiini breveteihin 600km meni melko mukavasti, letkojen ansiosta vähän helpommin kuin kotimaassa vain parin kuskin ajaessa suht samaa tahtia. Takapuoli kyllä alkoi taas ilmaista, että satulassa istumista on jo takana ihan riittävästi.

Ostin ruoka-annoksen, vaikka se ei hintaan nähden kovin kummoiselta vaikuttanut eikä se kauhean iso annos ollut (yllä). Oikea ruoka kuitenkin maistui, kun olin vuorokauden ajan syönyt vain omia karkkeja sekä patonkeja ja leivonnaisia. Etsin pistorasian ja laitoin lataukseen kaikki elektroniikkalaitteet paitsi Lupinen ajovalon akun, jonka omaa laturia en ollut ottanut mukaan sen ison koon takia.  

Olin suunnitellut ottavani suihkun ja nukkuvani jossain kohtaa. Brestissä näistä palveluista olisi pitänyt maksaa eikä minua sillä hetkellä väsyttänyt kauheasti, joten pesin vain hampaat ja yritin torkkua vähän aikaa nurmikolla, jossa oli useita muita ajajia loikoilemassa. En kuitenkaan kunnolla nukahtanut, joten päätin jatkaa matkaa. Rasvailin hiukan hiertymäherkkiä kohtia. Hain elektroniikat latauksesta. Toinen led-takovalo katosi johonkin kävellessä pyörälle, enkä sitä löytänyt. Loppumatka piti siten selvittää yhdellä takavalolla. 

Paluumatka

Lähdin reilun tunnin tauon jälkeen klo 18:03 yksin ajamaan seuraten paluusuunnan opasteita. Fiilis oli kaksijakoinen. Olin tavoiteaikaa edellä, mutta edessä olisi vielä todella pitkä matka ja kumuloituva väsymys alkoi pahasti painamaan jo yleistilaa. tunne oli melko samanlainen kuin Nuts300:lla Hetasta lähtiessä, kun takana on 200km juoksua, mutta edessä on vielä 120km ja yli vuorokausi etenemistä ennen maaliviivaa. Nyt lähtiessä puuttui vain se muutaman tunnin ajan kantava pirteämpi olotila, kun en ollut Brestissä käynyt suhkussa ja nukkunut. Matkanteko tuntui varsin raskaalta, kun kipusin kapeaa merenlahtea ylittävää isoa siltaa (Pont Albert Louppe), jolta näkyi atlantille.  

Sillan jälkeisessä ylämäessä minut sai kiinni virolainen Alo Alunurm. Hän oli ajanut Brestiin 22 tunnissa, syönyt, nukkunut sisällä reilun tunnin ja syönyt toisen ruoka-annoksen ennen starttia paluumatkalle. Alo oli melko kokenut brevet-ajaja. Hän oli läpäissyt selvästi PBP:tä pidemmän suomalaisen Mikko Mäkipään järjestämän Ruska-ultrapyöräilyn. Juttelimme Ruskasta ja muista ultrapyöräilyistä ja kerroin omista ultrajuoksuistani. Matka edistyi jutellessa mukavasti yhdessä, mutta ylämäissä minun piti ponnistella pysyäkseni mukana ja Alo taas joutui hiukan odottelemaan. Tasaisella edettiin joko rinnakkain tai vuorovedoin. Pidemmissä alamäissä jäin jälkeen, jos tipuin peesistä. 

Seuraava huolto (Playben) oli ilmeisesti reitin "salainen" lisäkontrolli. Kumpikin keskittyi omiin toimiin, mutta katsoin, että pääsin samaan aikaan jatkamaan kohti Carhaixia. Carhaixissa olimme klo 22 illalla. Siellä oli paljon porukkaa, sillä suurin osa ajajista oli vasta menomatkalla. Carhaixin jälkeen pari muuta ajajaa liittyi samaan ryhmään. Oli jo täysin pimeää. Ajoin alamäet ja kylät ajovalon pienimmällä teholla. Suoria tiepätkiä ja ylämäkiä ajoin pelkällä varavaloksi ottamallani Petzl Bindi -otsavalolla. 

En jaksanut ajatella yhtään mitään väsymyksen takia saati jutella. Alo taisi olla eniten keulilla. Oma eteneminen oli melkoista zombie-ajoa ja hiukan vaarallistakin. Yritin vain pysyä hereillä, mutta en jaksanut edes tarkentaa katsetta. Jos edessä ajavien punaiset takavalot alamäessä lähestyivät näkökentässä liian nopeasti, korjasin jarruttaen omaa vauhtiani. Pääosin havahduin kuitenkin siihen, että olin tippunut peesistä ja punaiset valot loittonivat, jolloin yritin polkea hetken hiukan kovempaa ja ajaa taas muut kiinni. Roikuin pari tunnin ajan mukana tällä tavalla tuon ryhmän perässä jojoillen.  

Arviolta 20km ennen Loudéacia minun oli pakko luovuttaa. Väsymystila on niin ankara, että pelkäsin tosissani ajavani ojaan, kun silmät eivät pysyneet auki. Sopivan nurmikentän kohdalla pysähdyin. Nostin pyörän penkalle ja kiskoin kuoritakin päälle ja heittäydyin kasteesta kostealle nurmelle ja nukahdin heti. En laittanut herätystä, sillä arvelin herääväni kylmän hiipimiseen melko nopeasti. GPS-jäljen perusteella olin tässä hiukan yli 10 minuuttia paikoillaan. 

Pahin väsymys taittui lyhyillä unilla ja ajelin omaa vauhtia huoltoon. Olin Loudéacissa jonkun koulun pihalla klo 02:15 aamuyöllä. Tankattuani ison maitokahvin, cokiksen, patongin ja useita paloja kakkuja yritin hetken levätä pää pöydällä käsien päällä, mutta en edes torkahtanut epämukavan asennon takia eikä missään sisällä ollut tilaa heittäytyä pitkällensä. Tämäkin huolto oli edelleen varsin täynnä ajajia, jotka olivat vasta matkalla kohti Brestiä. Ulkona muutama ajaja oli avaruuslakanan sisälle käärityneenä nurmella lepäämässä. Oli kuitenkin sen verran viileä, ettei houkuttanut yhtään jäädä makoilemaan, vaikka kofeiinitankkauksesta huolimatta väsytti edelleen kovasti. 

Seuraava pätkä Loudéacista Tinténiaciin oli edelleen varsin vaikeaa etenemistä. Ajatuksissani lähdin joidenkin muiden ajajien perässä huollon pihasta oikealle yrittäessäni lyöttäytyä johonkin ajoporukkaan. 100 metrin päässä havahduin ajavani takaisin kohti Brestiä. Pyörä ympäri ja toiseen suuntaan - yksin taas. 

Säästelin päävaloa ja ajoin pääosin olemattoman pienellä led-valolla. Juuri mitään en nähnyt eteeni - onneksi ranskalaisissa teissä ei ole routahalkeamia. Jossain vaiheessa takaa tuli muutaman ajajan ryhmä ja liityin tähän porukkaan hännille mukaan, kunnes taas jättäydyin ajamaan itsekseni. Yhden T- risteyksen jälkeen pysähdyin, oli kylmä, kun tehot olivat sen verran matalalla. Kävin puskassa ja lisäsin vaatetta.   

Seuraavista tunneista ei ole mitään mielikuvia. Pääosin etenin jossain maaseudulla kumpuilevassa maastossa valaisemattomia teitä. Välillä poljin jonkun valaistun kylän läpi. Paluureitti yhdistyi menomatkan reittiin noin puolivälissä tätä pätkää Loudéacista Tinténiaciin. Pimeydestä tuli vastaan yksittäisiä ajajia ja muutaman ajajan ryhmiä. Mietin, mahtavatko he ehtiä aikarajan puitteissa takaisin. Yhden Y-risteyksen ajoin väärin, kun en nähnyt opastekylttiä. Mielestäni näin vastaantulevien valoja kaukana siinä suunnassa, mutta ehkä ne olivat vain talojen valoja. Virheen huomasin onneksi lähes heti GPS-jäljen avulla.

Tinténiacissa olin joskus aamuseitsemän aikoihin tiistaina. Nyt huollossa ei ollut enää ryysistä. Latasin taas elektroniikkaa hetken. Lähdöstä oli kulunut 38,5 tuntia. En ollut edes puolivälissä paluumatkaa. Toinen kokonainen päivä olisi edessä ja ennusteiden mukaan se olisi kuuma, vaikka aamusta oli vielä viileän raikasta. Ajattelin, että jos tankkaan pullollisen vettä, että pääsisin ehkä seuraavaan huoltoon asti pysähtymättä.  

Tankkaus ennakkoon ei onnistunut, sillä kahdeksan kilometrin jälkeen piti jo pysähtyä puskaan tyhjentämään nestettä. Lämpötila alkoi kuitenkin kivuta nopeasti ja kahdenkymmenen kilometrin ajon jälkeen pysähdyin kuorimaan vaatteita pois. Pääsin tästä vaivaiset seitsemän kilometriä eteenpäin, sitten väsymys kävi liian kovaksi. Ajoin pyörän penkalle jossain risteyksessä. Tasaiselta näyttänyt alusta olikin kova ja kivistä kuhmurainen, mutta torkuin hetken (GPS-jäljen perusteella 7-8 minuuttia). Havahduin ohi ajaneeseen ryhmään.

Takaa tuli yksittäisiä ajajia tai pieniä ryhmiä ohi huudellen minulle kannustusta, mutta en pystynyt kiihdyttämään omaa vauhtia, joka oli noin 20 kilometriä tunnissa. Olotila oli varsin voimaton. Pysähdyin tien varteen täyttämään pulloon vettä joltain pöydältä, johon oli jätetty vesitonkka osallistujille. Ajoin taas pätkän ja sitten pysähdyin kesken jonkun pitkän loivan ylämäen näkemäni boulangerien kohdalle. Väsymyksen takia kommunikointi ranskaksi ei oikein sujunut ja viittelöin lähinnä elekielellä. Sain pulloon vettä ja ostettua pari croissantia. Ne eivät olleet kovin kummoisia, kenties edelliseltä päivältä jääneitä. Tuore patonki olisi varmaan ollut parempi valinta. Kun Suomesta tuodut karkit olivat jo loppuneet, oli kuitenkin parasta yrittää saada jotain energiaa alas, vaikka syöminen tökki. 

Fougèresissa olin vähän ennen klo 11 ja taas ensimmäisenä leima korttiin, jossa oli jo komea rivi niitä (kuva yllä). Cokiksesta piristyneenä melko lyhyen huollon jälkeen jatkoin matkaa, mutta ei kestänyt kovin kauaa, kun väysymys iski taas pahasti päälle. Pysähdyin johonkin pellon laidalle ja torkuin kymmenen minuuttia. Taaskaan en laittanut herätystä, mutta alusta oli sen verran epämukava, ettei ollut huolta siitä, että nukkuisin tunteja. Toisaalta en myöskään jaksanut yhtään välittää, miten pitkä tauosta tulisi. 

Aurinko porotti. Iltapäivä oli kuuma ja ainakin siinä väsyneessä olotilassa ajaminen oli varsin tuskaisen hidasta etenemistä. Pysähdyin ottamaan jonkun talon kohdalla pöydältä vettä. Seuraavassa kylässä oli kauppa. Ostin kaksi jäätelöä ja söin ne varjossa. Kovin paljoa lisäpotkua ei niistäkään irronnut. Edelleen vauhti oli hidas eikä ollut saumaaa kiristää minut ohittavien ajajien vauhtiin. Villaines-la-Juhelissa olin vähän ennen klo 16. Jos toinen yö oli ollut vaikea, oli kolmas päiväkin todella pitkä ja hidas - olin ajanut Tinteniacista 150 kilometriä, ja se vei lähes 8 tuntia.

La Juhelissa latailin taas elektroniikkaa varavirtalähteellä ja yritin tankata energiaa, cokista ja patonkia. Unohdin startata Polarin kellon lähtiessä. En kymmentä kilometriä pidemmälle päässyt, kun väsymys iski armottoman pahasti, joten skannaamaan tien laitaa, mihin voisi pysähtyä. Tien vierustoilla oli lähinnä jotain piikkistä puskaa. Jonkun sillan kohdalla pienen joen varressa oli puiden alla varjoisaa nurmikkoa. Joku toinenkin ajaja oli saman paikan huomannut. Torkuin jonkin aikaa, ehkä vartin. 

Jatkaessani matkaa energiataso oli edelleen todella matalalla eikä pyörä tuntunut liikkuvan mihinkään, vaikkei mitään pahempaa mäkeä ollut - samanlaista kumpuilevaa maastoa edelleen (reittiprofiili alla). Seuraavassa kylässä oli joku myyntikoju. Pysähdyin tähän. Ostin kympillä annoksen pasta bolognesea ja istuin rauhassa syömään sen ja join cokiksen. En tiedä, auttoiko pysähtyminen 20 minuutin ajaksi vai tepsikö suolainen oikea ruoka vai se, että aurinko alkoi painua alaspäin, mutta piristyin kummasti tauon aikana.

Hyppäsin sopivaan kolmen ajajan porukkaan mukaan. Jaksoin jutellakin, mutta en silti muista, keitä kaikkia tässä porukassa oli. Jollain klassisella vanhalla maantiepyörällä ajanut britti Simon oli puheliain ja piti huolta, että vetovastuu kiersi sopivasti ryhmässä. Ylämäkiä olisin voinut ajaa hiukan kovempaa kevyellä pyörälläni. Toisaalta alamäet ajettiin kovaa, edes peesissä ei lepäilty rullaillen, vaan piti polkea. Sain itsekin pidettyä suht hyvin vauhtia keulilla ollessani. Wattipolkimien paristo oli jo Brestin jälkeen ilmoitellut vähäisestä virrasta ja se lakkasi kokonaan toimimasta, joten wateista en enää tiennyt mitään. So what - matka kuitenkin tuntui taas etenevän. 

Mortange-au-Percheen saavuimme 20:37. Nimenmukaisesti Percheessä kyllä tuntui jo ajaminen - takapuolesta oli nimittäin kulunut kahden euron kolikon kokoiselta alueelta nahka pois rasvailusta huolimatta. Satulassa piti siksi koko ajan hakea asentoa, jossa pystyi polkemaan ilman, että takapuoleen sattuu. Olin yrittänyt ajaa tähän toiseksi viimeiseen huoltoon asti säästelisäästi ilman valoja, mutta Simon kävi itse painamassa takavaloni päälle hiukan ennen kuin olimme perillä. En ehtinyt takavaloa pitkään ladata lyhyen tauon aikana, sillä halusin jatkaa samalla hyvällä porukalla eteenpäin. Toivoin valon kestävän seuraavan pätkän eli viimeiseen Dreux'n huoltoon asti. 

Muiden jo noustessa pyöriensä päälle muistin, että huomioliivi pitää pukea päälle. Kiskaisin sen satulalaukun ja satulan välistä ja puin nopeasti tuulitakin päälle ennen kuin kiihdytin ryhmän perään. Samassa kylässä ajoimme Simonin kanssa jonkun risteyksen pitkäksi alamäessä ja tuli nopea jarrutus, kun takaa huudettiin meille 'stop, turn left'. Pudotin jarrutuksessa pumpun ja työhanskat. Ne olivat jääneet huomioliivin pukemisen jälkeen liian löysästi kiilatuiksi satulan ja satulalaukun väliin. Simon nappasi hanskat talteen ja antoi ne minulle, kun olimme taas oikealla reitillä. Minipumppu puuttui, mutta en halunnut yksin palata sitä etsimään. 

Yritin vauhdissa työntää hanskat takaisin satulan alle, mutta ajolinja karkasi siinä taakse kurkotellessa minulta ja huomasin ajautuvani viistosti katukiveystä vasten. En ehtinyt jarruttaa pahemmin. Kuului kirskuntaa, kun etukiekko leikkasi kiveykseen ja sitten jo lensin sivuittain pyörän yli maahan jalkakäytävälle. Hetken mietin, tähänkö matka nyt loppui. 

Mitään isompaa vahinkoa ei onneksi kuitenkaan käynyt. Polvesta valui verta, mutta polvi taipui kuitenkin ihan normaalisti. Ajohanskoissa oli repeämiä ja kämmenissä oli hiukan verisiä naarmuja, mutta mihinkään muualle ei sattunut. Etukumikin oli ehjä eikä etukiekkoon tullut mitään isompaa heittoa, joten pystyin suoraan jatkamaan matkaa nostettuani pudoneet ketjut takaisin rattaille. En jäänyt putsaamaan haavaa, sillä en halunnut, että muut joutuvat odottamaan - oli tuo kolarointi katukiveykseen jo sen verran noloa. 

Saimme jonkin ajan päästä pari muuta ajajaa kiinni ja ryhmän koko kasvoi. Vetovuoroja tuli siten hiukan harvemmin, mutta vauhti oli koko ajan melko reipas ja muuttui hiukan nykiväksi. Jouduin tekemään töitä pysyäkseni edes peesissä, mutta en ollut ainoa väsynyt. Ryhmään liittyneillä ajajilla myös jalka painoi eivätkä he keulilla pahemmin viihtyneet. Matka eteni silti joutuisasti. Koitos tuntui olevan jo lähellä loppua, mikä nosti mielialaa. Väsytti, mutta en ollut sellainen zombie-kuski kuin edellisenä yönä.    

Dreux'hön saavuimme puoliltaöin, hiukan keskiviikon puolella. Takana oli 55,5 tuntia. Jäljellä oli enää pieni polkaisu, alle 50 kilometriä. Arvelin, etten kuitenkaan selvitä viimeistä väliä lataamatta takavaloa, joten pistin sen taas lataukseen varavirtalähteeseen. Hallin ulkopuolella EA-pisteellä päivystänyt nuori poika havaitsi jalkani ja halusi ehdottomasti katsoa sitä. Verta oli valunut säärtä pitkin, joten jalka varmasti näytti hiukan roisilta, vaikka polven haava oli jo kauan sitten tyrehtynyt. Poika otti desinfiointiainetta pienelle vanutupolle, mutta hänen ote oli niin hellä, että hetken tätä varovaista töpöttelyä ihmeteltyäni otin pöydältä isomman paperin, kostutin sen puhdistusaineella ja pyyhin isoimmat veret pois ja kiitin avusta. Isossa hallissa muut olivat jo lopettelemassa taukoaan, kun itse pääsin ostamaan camembert-täytteisen patongin ja kahvin. Toivotin heille hyvää loppumatkaa. Kahvista huolimatta väsytti kovasti, joten jäin makoilemaan penkille. Hallissa oli varsin kylmä, enkä päässyt kunnon uneen. Pysähdys venyi silti melkein tunnin tunnin mittaiseksi. Osa ajajista ei tainnut viimeisessä huollossa pysähtyä sen enempää kuin hakemaan leiman korttiin.

Lyöttäydyin belgialaisen ja ranskalaisen ajajan kimppaan. Sain ajella melko paljon keulilla. Pian Dreux'n jälkeen oma reittijälkeni näytti kääntymistä, mutta muut jatkoivat suoraan. Koska opaste näytti myös sinne, jatkoin perään. Jonkin aikaa ajelin tietämättä yhtään, mikä on oikea reitti, mutta sitten taas pääsin takaisin GPX-jäljelle. Saimme pari ajajaa kiinni. Näistä amerikkalainen Brian oli väsynein ja tsemppasin häntä pysymään letkassa mukana. Viimeinen 15 kilometriä ajettiin metsän keskellä. Pitkässä loivassa ylämäessä jenkki tipahti taas kyydistä. Hidastin ja jäin hänen kanssaan ajelemaan. Muut menivät menojaan. Tulimme tielle, jota olimme ajaneet toiseen suuntaan, joten olimme jo hyvin lähellä maaliviivaa. Kummakaan ei ollut intoa polkea mitään loppukiriä, joten ajoimme kisailematta lopun maaliin. Linnan portista sisään, loiva mäki ylös ja rullailimme rauhassa loivan alamäen maaliin. Kello oli 3:15 yöllä. Ehdin 60 tunnin tavoitteen alle (58:40:51), mutta en alle Nuts300:n ajan (57,5h), jota pidin vielä puolivälissä Brestissä ihan mahdollisena. 

Perillä

Sain mitalin käteen ja onnittelut. Urakka oli vihdoin takana. Keskellä yötä ei ollut yleisöä toisin kuin lähtiessä. Jätin pyörän parkkiin ja kävelin viereiseen telttaan syömään. Pian paikalle saapui suomalaisista Vesa Vuori. Näin Vesaa alkumatkasta pari kertaa. Hän oli pitkään edelläni, mutta oli jäänyt jonnekin paluumatkan varrelle nukkumaan muutamaksi tunniksi, ja sinä aikana olin ohittanut hänet. Juteltiin kokemuksesta. Ruoka maistui, mutta silmäni alkoi lurpata. Totesin, että on paras siirtyä lepäämään. 

Siirryin pyörällä johonkin linnan vanhaan muurattuun rakennukseen, jossa oli riveissä kenttävuoteita. Pesin hampaat ja koitin lavuaarin hanan vedellä hiukan peseytyä, sitten puin kaikki vaatteet päälle ja koitin kääriytyä peittoon. Oli hiukan viileää, mutta nukuin hiukan katkonaisesti aamuun asti. Hallissa riitti hyvin tila eikä kukaan tullut häätämään pois. Etukäteen oli varoitettu, että paikkoja on rajallisesti. 

Aamulla näin suomalaisista Jani Hurstin. Hän oli saapunut maaliin jo illalla komealla alle 53 tunnin ajalla ja oli levännyt koko yön - hän ei kuulemma pahemmin ollut matkalla nukkunut. Jani oli selvästi ollut hyvin luottavainen omaan suorituskykyyn ja aikatauluun, sillä hän oli lähdössä junalla suoraan Pariisiin lentokentälle. 

Kävin vihdoin suihkukopissa maalialueella, kun päivä oli jo lämmennyt eikä ollut enää kylmä. Sain myös vaihdettua medium-kokoisena tilaamani PBP-ajopaidan ja liivin kokoa isommiksi. Olin ehtinyt ennen ajoa harmitella, että jäävät ihan turhiksi, kun eivät mahdu edes päälleni. Niiden mitoitus oli varsin pieni (lue: ranskalainen). Ostin Zefalin PBP-vesipulloja muutaman lisää, kun olivat vain euron kappale. Kävin myös maaliteltalla kyselemässä, saisiko ostaa toisen ruokailun, mutta ei kuulemma ollut ylimääräisiä annoksia. Moikkasin muutamia suomalaisia, jotka olivat tulleet aamupäivällä maaliin.  

Alkuiltapäivän urakka oli ajella Airbnb-majoitukselle. Sain joten kuten kamat taas selkään ja itseni pyörän päälle. Satulassa oli vaikea istua ja polvi oli hiukan turvoksissa. Pysähdyin ensimmäiselle kaupalle ja ostin hedelmiä ja jäätelöä lounaaksi. Aamupalaksi olin syönyt vain jonkun energiapatukan, joka oli ollut satulalaukussa varaenergiana. Takapuolen ohella hellänä oli jalkaterät, samoin kämmenet, joten ajelu oli aika hidasta. 33 kilometriä vei 2 tuntia. 

Ilta oli nätti ja käveliin ostamaan iltaruokaa jja tuliaisia perheelle lähikaupasta. Nautin evääni ja teemaan sopivan vélo-oluen jossain lähiön skeittipuistossa. Nukuin suht hyvät unet kunnon sängyssä. Yöunen score oli tietenkin huono, koska leposyke oli korkealla ja sykevälivaihtelu matala. Seuraava päivä menikin sitten siirtymiseen lentokentälle pyörän ja sen päälle remmillä sidotun pyörälaukun kanssa (kuva lopussa). Matka oli taas melkoinen työntelyurakka. Pyörän pakkasin vasta kentällä pyörälaukkuun, mikä oli parempi kuin työnnellä itse laukkua.

Analyysi

PBP mahdollisimman nopeasti ja vähillä unilla oli rankka urakka - kuten etukäteen oletin. PBP:n jälkeen tuntui siltä, että yhtään pidemmälle en olisi jaksanut ja pystynyt. Ero aiempiin pitkiin pyöräilyihin oli selkeä. 600km brevet on kuin satamailinen eli perusmatka polulla, se on noin vuorokaudessa taputeltu. Pyörällä 1200km oli kuin Nuts300, jossa suoritus venyy pitkälle kolmannen vuorokauden puolelle. Haasteeksi tulee kasvava univaje, energiatason ylläpitäminen ja ylipäätään itsensä pitäminen sellaisessa kunnossa, että matka etenee.  

Olin tuloksissa sijalla 209/4866 eli parhaan 5 %:n joukossa maaliin ajaneista. Tulossivun mukaan lähteneistä reilu 75 %:ia sai tuloksen ja vajaa 25 %:ia keskeytti tai ei ehtinyt aikarajassa maaliin (DNF). Aikojen keskiarvo oli 78:57. Nopeimman ajajan aika oli 41:46 eli Brestiin alle 19 tunnin ja takaisin vain pari tuntia hitaammin. Siinä kyydissä ekat etapit on menty noin 35 km/h vauhtia, sitten Brestiin noin 30 km/h vauhdilla ja paluumatkan etapit noin 27-28 km/h. Kärkiajajilla taisi olla omia huoltajia/huoltoautoja (niitä näkyi huoltopaikkojen lähellä). Ehkä he saivat myös leimansa hiukan nopeammin - en tiedä, mutta tuskin nopeimmat ovat lainkaan nukkuneet eivätkä ainakaan ole jonottaneet kahvilajonoissa. Top20 aikoihin nähden olin puoli vuorokautta hitaampi, joten ei eroa näillä selitetä. Kovat ajajat ovat kovia ja pyörä kulkee pk-sykkeilläkin lujaa. Päädyin suomalaisten all time PBP-tuloksissa sijalle 5.

Oma suoritus ei nyt ollut erityisen hyvä paluumatkan osalta. Olisi ehkä pitänyt nukkua jossain toisen yön aikana tunti ja selvitä ilman useita lyhyitä torkkuja sekä syödä kunnon ruoka välttäen bonkkaaminen kolmannen ajopäivän helteessä. Omat etappiajat ja keskinopeudet (ml. tauot) ovat alla.

PBP-tulossivut, vuoden 2023 tulokset ja haettavissa aiemmat eri vuosilta sekä maittain: https://www.pbpresults.com/2023

Ultrapyörilyn hyvä puoli on, ettei jaloille tulee iskutusta samalla tavalla kuin juostessa. PBP:n jälkeen pystyin ajamaan tuon 33km majoitukselle ja Suomeen palattuani seuraavana päivänä vedin yhden lapsen pyörän peräkärryllä hammaslääkäriin ja takaisin, ajoa 45 minuuttia. Samalla tavalla Nuts300:n jäljiltä jalkapohjat olivat hellänä ja lihakset jonkin verran kipeät, mutta jo muutaman päivän päästä pystyin hölkkäämään. Takapuolten välissä ollut kuoriutunut ihoalue kesti compeedilla teipattuna nuo ajot ja iho parani alle viikossa. Iho kuitenkin tuntuu vielä hiukan erilaiselta siinä kohdassa.  

Pitkään polku-ultraan verrattuna PBP:stä jäi kuitenkin riesaksi jotain hermostollisia vammoja. Nämä ilmeisesti johtuvat pitkäkestoisesta tärinästä. Ajon jälkeen tuntoaisti lähes katosi käsistä pikkurilleistä ja nimettömistä sekä heikkeni muista sormista, kämmenpohjista, jalkateristä ja genitaaleista. Ajaessa en tätä juuri huomannut, lähinnä vain takapuoleen sattui ja kämmenpohjat tuntuivat puutuneilta. PBP:n jälkeen muutaman viikon ajan oli vaikea kirjoittaa näppäimistöllä, kun en tuntenut osalla sormista, koska osuin näppäimiin. Tuntoaistin palautuminen on ollut yllättävän hidasta. PBP:stä on nyt kulunut yli 4 kuukautta, mutta vieläkään sormien kosketustuntemus ei ole samanlainen kuin ennen. Haittaa tästä vaivasta ei enää ole, kun ei tarvitse sormilla lukea mitään pistekirjoitusta. Tuntuu kuitenkin, että sormet ovat edelleen paljon herkemmät kylmälle kuin aiemmin. 

Koen, että PBP oli positiivinen kokemus. En jättäisi sitä väliin, vaikka voisin valita uudelleen, lähdenkö ajamaan. Tuhansien ajajien kansainvälinen iso tapahtuma jää kyllä mieleen. Tuntoaistin vaivojen takia PBP:stä tuli kuitenkin hiukan kynnystä miettiä jotain toista pitkää ajoa. Jos lähden uudelleen vastaavaan pitkään ajoon, olisi hyvä löytää vielä istuvampi satula ja lisättävä aerotangot pyörään, jotta välillä painoa saa käsivarsien varaan. En usko, että ajan PBP:tä uudelleen, mutta voihan mieli hyvin muuttua. PBP:n ajajien keski-ikä on noin 50 vuoden paikkella eli pitkästä aikaa olin tapahtumassa, jossa olin vielä keski-iän alapuolella. Luin jostain, että eräs tavoite on ajaa PBP oman ikänsä alle tunneissa. Jos tätä temppua yrittäisi, sen paikka ehkä olisi jossain 60-65 ikävuoden paikkella. 

Tapahtumaan voi hyvin lähteä ilman aikatavoitetta. Osalle se on vain yksi pätkä kesäretkeä. Esimerkiksi Lontoosta jotkut ajavat Pariisiin ottamatta junaa tai lentoa. Kauempaa muilta mantereilta saapuvat voivat yhdistää muuta pyöräretkeilyä samaan Euroopan reissuun. Ja ranskalaisista/paikallisista osa käy kotonaan tai hotellissa nukkumassa reitin varrella jatkaen sitten ajoa virkeänä taas reitille palattuaan. Tapoja ajaa PBP on monia. Nopealla ajolla jää varmasti paljon maisemia näkemättä - ja erilaisia kojujen herkkuja syömättä.

Jos osallistuu PBP:lle, sopivat junat ja siirtymät kannattaa selvittää ajoissa. Otin majoituksen paikasta, jonka asemalla kaikki Pariisin ja Ramboillet'n väliä ajavat junat eivät pysähtyneet, joten vaihtoehtoja olikin paljon vähemmän ja vaihto-odottelua tuli enemmän. Asemilla oli myös erilaisia hankalia portteja, joista pyörä piti saada tavaroiden kanssa läpi. 

Persikat olivat kypsiä ja maksoivat 2 euroa/kilo. PBP-ajon jälkeen oma takapuoli ei ollut ihan siloinen ja persikanpehmeä :)