NuTS ylläs-pallas special edition 2020

Ennakkovalmistelut:

Koronarajoitusten takia NUTS Ylläs-Pallaksen muut matkat oli peruttu, mutta NUTSin poppoo järjesti 'special edition' -kisan meille kaikille, joille perusmatka sopi ohjelmaan. Kisa oli tuttu viime vuodesta, mutta kävin karttojen avulla reittiä silti ennalta läpi, koska reittimerkintöjä ei ollut kuin muutamissa paikoissa. Ennen kisaa lähinnä arvuuttelin säätä - sateisempaa ja koleampaa oli luvassa kuin vuotta aiemmin.

Kisapaikalle:

Pääosin varusteet olin pakannut jo kotona tiistaina. Aamusta vielä arvoin sopivia vaatteita ja kenkien välillä - VJ MAXxit vai Salomonit. Edellisinä päivinä ennen kisaa sääennusteet lupailivat sadekuuroja. Aamulla Ylläksellä satoi kunnolla, mutta ennuste näytti aika hyvältä - tai se hiukan riippui, mitä katsoi (Hetta, Pallas, Äkäslompolo vai Ylläsjärvi). Vajaan kahden tunnin ajomatkan aikana tein autossa hiukan työhommia ja matkalla sää kirkastui. Hetassa ei satanut, mutta ilma oli suht kolea. Täysin varmaa oli, että maa olisi märkä ja että kisassa kastuisi.

Hain drop-bagit ja pakkasin niihin kotona ennakkoon lajitellut energiat. Peurakaltion pussiin meni varalle vaihtokengät ja paita. Antti Lepistö kävi kyselemässä päivän kuntoa ja vähän vinoillen kyseli, juoksenko pyöräilyhousuilla katsellen Ironman-brändättyjä tri-shortsejani. Moikkailin muitakin tuttuja, kun vein drop-bagit kuljetukseen ja hain kisanumeron. Monille tämä kisa oli vuoden ensimmäinen. Varustetarkastuksen onnenpyörän jälkeen sain vielä GPS:n reppuun. Kiskoin parkkiksella suosiolla irtohihat päälle ja pidin tuulitakkia lähtöön saakka.

Kisan alku Pallakselle:

Startista lähdettiin vauhdilla liikkeelle. Koska oli kylmä, yritin saada lämpöä päälle. Maantiepätkä mentiin ultralle reipasta kyytiä eli 4:51min/km. Hiekkatiellä vauhti tasoittui. Ensimmäisessä pitkässä nousussa Pyhäkerolle meitä oli pieni ryhmä. Kaikkia en tuntenut. Juttelin eniten Samuli Niemisen kanssa (kisan 3.). Hän oli kahta viikkoa aiemmin kisannut Nuuksio Backyard Ultralla ja lähti hiukan ex tempore tähän kisaan eikä juuri edes tiennyt reitistä mitään. Team Nouxin Tomi Mikkolaa etukäteen arvelin kovimmaksi haastajaksi. Hän on kiistatta nopeampi, mutta toisaalta oli nyt ensimmäisellä satamailisellaan. Vaikka pääosin hän on kisannut lyhyempiä matkoja, oli Tomillakin aiempaa kokemusta Ylläs-Pallas-reitistä (134km toiseen suuntaan vuodelta 2018). Lari Koivunkin odotin pyrkivän kärkikahinoihin.

Jos maantiellä vasta lämmiteltiin, ylämäessä Tomi päätti, että 'special editionissa' juostaan eikä retkeillä. Irtioton myötä Pyhäkeron huipulla Tomi oli arviolta 1,5min edellä muita. Kenestäkään muusta ei näyttänyt huokuvan intoa Tomin jahtaamiseen, joten alamäessä jätin pienen porukan ja rullailin pitkän laskun Sioskuruun vauhdilla. Ero kutistui ehkäpä puoleen minuuttiin, mutta heti seuraavassa nousussa Tomi taas kasvatti välimatkaa.

Hietajärven huollossa (lyhyt poikkeama sivuun vaellusreitiltä) olin pari minuuttia Tomia perässä. Täytin lötkön urheilujuomalla ja jatkoin ripeästi perään. Ennen Pahakurua tuli ensimmäinen suopätkä, jossa sai jo kunnolla kahlata nilkkoja myöten vedessä. Suastunturilla ja sitä seuraavilla rinteillä aiempi kuvio toistui eli ylämäissä ero Tomiin kasvoi ja alamäissä saatoin saada hiukan kurottua kiinni. Jossain n 40km kohdilla kadotin näköyhteyden Tomiin, joka jatkoi hurjaa menoaan - tuntui kuin hän olisi ollut juoksemassa vain 55km Hetta-Pallas-kisaa. Team Nouxin coach (Antti Lepistö) on verttimetrejä rakastava mäkimies. Selvästikään talliohje Tomille ei ollut, että 'ota ne ylämäet rauhallisesti'.

Ensimmäiselle kolmannekselle varatut energiat loppuivat n 10km ennen Pallasta, koska olin syönyt marmeladeja säästelemättä. Muistelin laittaneeni reppuun geelikarkkejakin, mutta niitä ei ollutkaan matkassa vielä. Energiavajetta ehti hiukan syntyä. Huoltoon Tomi oli saapunut 7min edellä. Hän ehti lähteä ennen kuin saavuin Pallaksen pihaan.

Väliaikani Pallakselle oli 6:09. Olin juossut alun peräti 16min nopeammin kuin vuotta aiemmin. Ei ollut hellettä, ei tarvinnut täyttää lötköjä puroista matkalla ja Hietajärven huolto oli nyt ehkä 200m lyhyempi sivupisto kuin viime vuonna. Näistä seikoista huolimatta oli alkuvauhti turhan reipas - olin tehnyt ennakkoon märälle kelille varovaisen aika-arvion 6:40. Huollossa sujahti drop-bagista reilu satsi energiaa liivin taskuihin, lötköt täyteen urheilujuomaa, vähän sipsejä suuhun ja sitten lähdin Tomin perään, mutta kuitenkin hiukan epävarmana omasta jaksamisesta.

Pallas-Rauhala-Pahtavuoma-Peurakaltio:

Jos Hetta-Pallas on pääosin leveää polkubaanaa avotunturissa, toisella kolmanneksella polku on monin paikoin kapea ja tekninen ylittäen hiukan kiemurrellen useita pienempiä huippuja ennen Äkäskeroa. Heti ensimmäisessä pitkässä alamäessä jalat varoittelivat väsymisestä. Kaaduin juurikossa, mutta onneksi vain polvi hiukan aukesi.

Olin syönyt jo yhden minigrip-pussillisen (n 125g) marmeladeja, mutta energiavaje ei tuntunut hellittävän. Kävelin tien ylityksen jälkeen yhtäjaksoisesti noin 10 minuuttia teknistä polkua loivaan ylämäkeen Lommoltunturin rinnettä pitkin. Vaikkei satanut, puiden oksat ja varvikko kastelivat, joten olin läpimärkä. Viime vuonna nesteet loppuivat, nyt ei kyllä ollut sitä ongelmaa. Oli kylmä, vaikka käsissä oli irtohihat. Kaivoin hanskat. Edessä oli vielä matkaa 100km. Kävelyn aikana energiataso kuitenkin parani selvästi ja sain takaisin kisafiilistä. Seuraavat kerojen ylitykset menivät paremmin. Lämpö suht hyvin palautui juostessa, vaikka paita märkänä pysyikin. Rinnesuo hiukan ennen Rauhalaa oli todella märkä.

Perhe oli ajanut autolla Rauhalaan ja odotti huollossa. Vaikka olin matkalla pidemmän pätkän kävellyt, olin silti tullut tämän välin hiukan vuotta 2019 nopeammin (väliaika n 18 min parempi vuoteen 2019 nähden). Eroa Tomiin oli kuitenkin tullut hiukan lisää ja oli huoltoon tullessa n 9 minuuttia. Tein taas nopean huollon, mitä nyt suu täynnä sipsejä yritin rauhassa vastata NUTSin some-haastatteluun. Sain kannustukset perään jatkaessani Rauhalan maantiepätkän kautta uudelleen vaellusreitin polulle.

Rauhala-Pahtavuoma oli taistelua kasvavaa väsymystä vastaan. Säästelin voimia nousuissa kävellen. Mietin useasti, miten tässäkin kohdassa pitäisi oikeastaan jaksaa juosta voittaakseen. Yritin rullailla helpot polkupätkät, muttei niitä paljoa ole tällä etapilla. Alamäissäkin polun yli kaatuneita puita sai alittaa, ylittää ja väistellä.

Kroppakin oireili jo. Oikeasta silmästä näkö oli sumentunut. Sormet olivat turvoksissa ja oli kylmä, koska puista edelleen tippui vettä päälle. Oli vaikea puristaa pikkurilliä ja peukaloa yhteen. Pari kertaa olin kuulevinani keskustelua takanani, mutta ei siellä ketään ollut. Lopulta Pahtavuoman huolto tuli vastaan. En kysellyt Tomista. Keskityin omaan suoritukseen. Omat energiat liivien taskuista olivat jo huvenneet vähiin, mutta otin sipsien ohella kolme vihreää kuulaa ja sain vielä matkaan yhden geelin. Nestettä en tarvinnut, oli niin kylmä.

Pahtavuoma-Peurakaltio alkaa lyhyellä helpolla polkupätkällä. Sitten edessä on loivahko, mutta pitkä ja vaiheittainen nousu Äkäskeron päälle. Edellisvuoden kisassa ehdin monta kertaa luulla, että jo nyt on huippu edessä. Nyt valehuiput eivät hämänneet ja osasin odottaa yhtä jyrkkää laskua ennen viimeistä tiukkaa nousua Äkäskeron päälle.

Tiukan nousun alkaessa kuulin kellon kilkatusta ja se toistui pariin kertaan astellessani jyrkkää rinnettä ylös. Ihan oikea ääni nyt. Pohdin hetken, onko joku keskellä yötä keskellä rinnettä kannustamassa, mutta se oli vain poro metsässä. Äkäskeron päällä oli kuitenkin kolmen hengen yleisö kuvaamassa ja kannustamassa. Näkymät huipulta olivat mahtavat, eteen Ylläkselle ja taakse Pallakselle (Lotta Puttosen kuva alla). Alavilla paikoilla leijui usvaa. Rullailin pitkän keron laen ihaillen maisemia edessä ja sitten alas huoltoon.

Peurakaltion huolto ja loppumatka maaliin

Toisella drop-bagilla olin yhä 14min edellä vuoden 2019 väliaikaa, vaikka eteneminen tuntui melko tahmealta. Toisen kolmanneksen etappiaika oli vain 2min huonompi kuin vuotta aiemmin, vaikka oli liukasta ja kaikki soiset kohdat olivat upottavan märkiä. Muutamissa paikoissa polulla virtasi vettä ihan purona ja yhdessä suon ylityksessä pitkospuut kelluivat vedessä upoten, kun niiden päälle astui. Reitin kunto huomioiden olin siis kuitenkin edennyt hyvin.

Tomia huoltanut Antti Lepistö auttoi täyttämällä pullot ja laittaen drop-bagin takaisin pussiriviin. Valittelin, että energia ei tahdo upota. Otin sipsejä ja muutamia vihreitä kuulia. Huoltoon tulin n 10 minuuttia Tomia jäljessä, mutta huoltoni oli taas nopeampi ja lähtiessäni eroa oli 7-8min. Kenties Tomikaan ei ollut niin vahvassa vedossa.

Kisan viimeinen kolmannes on pääosin helpompaa polkua ja paikoin leveää sorattua baanaa. Viimeisellä etapilla on kuitenkin edessä monta nousua eli eräänlaisena sakkolenkkinä kierrettävä Kukas, rehevä Varkaankuru Ylläksen rinteelle, laskettelurinne Ylläsjärveltä Ylläksen huipulle sekä upea Pirunkuru Kesängille. Taktiset vaihtoehdot olivat joko yrittää riskillä jatkaa juosten niin pitkään kuin jaksaa tavoitellen Tomin selkää näköpiiriin tai jättää kisa ja edetä hitaammin varjellen voimia loppuun. Yritin aluksi helpoilla pätkillä juosta, mutta meno ei ollut lähellekään sellaista kuin vuotta aiemmin.

Askel ei enää noussut terävästi. En myöskään saanut energiaa kunnolla kurkusta alas. Nakersin väkisin Snickersiä pieninä paloina. Vauhti hiipui, syke laski ja samalla iski todella pahasti vilu, vaikkei aamuyö erityisen kylmä ollut. Kahlaus puolisääreen suomudassa parissa kohdassa lannisti menoa entisestään, vaikka olin lukenut Susanna Ylisen omatoimisesta Hetta-Ylläs-juoksusta, että huoltotöiden takia pitkospuita puuttui reitiltä.

Tomin selkää ei näkynyt. Varkaankurussa lopulta pysähdyin ja henkisesti luovutin taiston. Kaivoin kuoritakin repusta. Revin hampailla takin suojana olleen minigrip-pussin paloiksi, koska en saanut sitä muutoin auki. Olisi kyllä kannattanut jo aiemmin Kukaksella ottaa takki käyttöön. Kuoritakki auttoi ja pahin vilu lähti, mutta energiataso oli edelleen todella matalalla eikä energia vieläkään uponnut.

Ylläsjärven huoltoon saapuessani eroa Tomiin oli n 12 minuuttia. Ei ollut hänelläkään enää reipas vauhti päällä, mutta olin voimaton pinnistelemään. Ero oli riittävä ja olin lähinnä helpottunut, ettei enää kannatanut yrittää tosissaan kisata voitosta. Keskeytys kävi mielessä, koska lämmin suihku ja sänky olisi ollut ihan vieressä ja tiesin, että loppumatkan rinteet väsyneillä jaloilla ovat tuskaisia. Kyselin eroa kolmanteen ja sitä oli yli tunti. Sain kannustusta puolisolta jatkaa ja päätin, etten sitten ota DNF:ää vielä tästäkään pitkästä kisasta (on puhdas sarja tuloksia ultramatkoilta - toistaiseksi).

Kisareitin lopusta kävelin suurimman osan. Ei ollut hyötyä kiirehtiä. Jyrkkiä tai kivikkoisia alamäkiä astelin varovasti alas, koska etureidet olivat jo varsin kipeät ja säästelin niitä turhalta rääkkäykseltä. Sen mitä loivaan alamäkeen tai tasaisella juoksin, ei kyllä mitään kaunista menoa ollut. Viimeisten kilometrien alkaessa perhe oli tullut kannustamaan, että ei enää pitkä matka. Viime vuoden hurmioon verrattuna näytin varmasti nyt aika surkealta. Kukaan ei kuitenkaan mennyt ohi. Maalissa olin kisan toisena ajalla 20:04. Eroa Tomiin kertyi melkein tunti. Ei tehnyt mieli tuuletella, koska kisaan lähtiessä tavoite oli voitto ja lopussa matkanteko meni ihan laahustamiseksi.

Analyysi:

Vaikka ensimmäinen reaktio oli vahva pettymys omaan suoritukseen ja epäonnistumiseen sopivan vauhdinjaon kanssa, yhden hyvin nukutun yön jälkeen olin jo valmiimpi hyväksymään kisan sellaisena kuin se oli. Oma loppuaika olisi voinut olla parempi paremmalla maltilla, mutta ei se luultavasti olisi kisan järjestystä muuttanut. Tomi aloitti rohkeasti ja lähdin mukaan tähän leikkiin. Hän vei kisan voiton hienolla suorituksella ja heti ensimmäisellä satamailisellaan. Kaksinkamppailun kisafiilis sai varmasti Tomiinkin lisää vauhtia.

Reittimerkintöjen puute ei tuottanut ongelmia. Merkkejä oli laitettu parin kohtaan ja enemmän reitin loppuun Kukaselle ja Ylläkselle, missä muutoin Hetasta Pallaksen kautta Ylläkselle selkeästi etenevälle reitille on sovitettu lisälenkkejä. Pari hidastelua ja varmistusta tuli matkalla, mutta vähemmän kuin odotin. Tein yhdessä risteyksessä ennen Kukasta reilun minuutin pummin, kun Polarin näyttämästä GPS-jäljestä oli vaikea päätellä, mihin suuntaan tarkasti edetään. Kaksi viittaa osoitti Kotamajalle. Valitsin väärän. Polar nopeasti hälyytti 'wrong direction'. Koska sekä gps-jäljessä että gps-paikannuksessa on heittoa, matkalla näitä hälytyksiä tuli monia kertoja, mutta kaikki muut kerrat olivat vääriä hälytyksiä. Muutaman kerran hidastin kulkua ja tarkistin kellon reittiä katsoen, että suunta oli oikea. Muut kerrat saatoin hälytyksen ohittaa tietäessäni olevani oikealla reitillä.

Varusteet toimivat ok, mutta asu oli hiukan liian viileä märkään keliin. Pitkähihainen paita läpi kisan ja 3/4-mittaiset trikoot olisi ollut parempi valinta. Kuiva paita (Tomi vaihtoi paitaa kisan aikana) tai liivi märän paidan päälle olisi tuonut yöllä lämpöä takaisin. Lätäköitä kiersin hiukan alkumatkasta, mutta ekan suon jälkeen kengät olivat käytännössä märät koko kisan läpi. Puolivälissä kisaa tuntui, että vinolla pinnalla jalka liukuu liikaa märässä kengässä ja että rakkoja on tulossa. Kiristin silloin hiukan Salomon Ultrien pikanauhoitusta (nopeampaa kuin kengännauhojen avaaminen ja solmiminen uudelleen). Väljyys väheni ja nahka ei ns. korkannut jalkapohjista. Hyttysmyrkkyä en laittanut ennen kisaa. Hyttysiä en edes huomannut kisatessa.

Kisan alkupuoliskolla keskisyke oli samalla tasolla kuin viime vuonna. Loppumatkan kävelyt painoivat koko kisan keskisykkeen alle edellisen (130 vs 135). Viime vuonna helle varmasti hiukan nosti sykkeitä. Oma tuntuma kisatessa oli, että alun vauhti Hetta-Pallas-välillä oli turhan reipasta. Voisi joku todeta, että ensimmäinen kolmannes oli ihan älytöntä menoa perusmatkalle. Ei se kuitenkaan tuntunut mahdottomalta ja miksi antaisin aikaeron revetä liian isoksi omalla varovaisuudellani. Hyvässä kisavireessä kokee jaksavansa enemmän kuin tavallisessa treenissä tai ainakin sitä haluaa uskoa jaksavansa.

Aloituksesta riippumatta väsynyt olotila on ollut jokaisen pitkän ultran loppupuolella. Kiistatta nyt tuli mentyä alku liian kovaa, koska loppu meni kävelyksi. Maltti on valttia vai rohkea rokan syö? Tasapainoilu optimisuorituksen löytämiseksi ei ole helppoa - Instan kisapostaukseen useampi reagoi, että olisi sangen tylsää, jos näin olisi. Päivät, kisat ja kisatilanteet eivät ole keskenään koskaan ihan samanlaisia. Miten hiljaa tai kovaa tulisi aloittaa, jotta valittu vauhti pysyisi tai jopa kiihtyisi loppua kohti, sillä väistämättä matka alkaa aina painamaan jaloissa?