2023 Hornindal Rundt

Tausta

Perheen kesäreissuun yhdistyi Hornindal Rundt, joka kutsuu itseään Norjan vaativimmaksi polkujuoksuksi. Laakson ympärillä olevia vuorenhuippuja ja muita pisteitä kiertävälle 75 kilometrin pääreitille luvattiin yli 5000 nousumetriä eli varsin paljon. Kisan tausta ilmeisesti on, että aikanaan joku innokas oli saanut ajatuksen, voiko yhdessä päivässä kiertää kaikki laakson ympärillä olevat retkipisteet (näissä varmaan on sellainan "postilaatikko" eli vieraskirja, johon vierailun voi kuitata). 

Hornindal Rundt ei ollut varsinaisesti mikään pitkän ajan suunnitelma, mutta osui yhdeksi matkakohteeksi. Kuukautta myöhemmin juoksemani Hamperokkenin Skyracen tiesin ja sinne minulla oli jo hankittuna lippu, mutta Hornindalin kisa ei ollut samalla tavalla kisalistallani. Ylipäätään tänä vuonna perheen kesäreissua ei suunniteltu kisasuoritus edellä toisin kuin vuosina 2018-2022, jolloin joka heinäkuu juoksin jotain NUTS Ylläs-Pallaksen kisaa. Kun tarjolla oli myös puolisolle sopiva puolikas matka (38 km), todettiin yhdessä, että mikä ettei, joten kaksi ilmoittautumista sisään. Vuorikisa tarjoaisi hyvin vastapainoa kahdelle päivälle Tanskan Legolandissa. Ajattelin myös, ettei varmaan haittaisi saada tuntumaa Norjan vuorista ennen Hamperokkenia.

Ennen kisaa

Kotona varusteita pakatessa ennen 75km reitin tarkempaa tutkimista ajattelin, että kisan tavoiteaika voisi olla suuruusluokkaa Nuuksion 70 km Trail Ultra + 5 tuntia lisää nousumetreistä eli kahdentoista tunnin luokkaa. Luin Instagramista vuoden 2022 kisasta Jasmina Nikulan kisakertomuksen sekä katsoin kisan sivuilta lisätietoja. Kyselin Jasminalta myös polkujen juostavuudesta ja sauvojen käytöstä. Vuoden 2022 kisassa ei ollut erityisen hienoja näkymiä huipuilta, koska oli pilviä tai sade vihmoi. Keskimäärin Hornindalin ympäristön huipuilla säätila taitaa olla on sateinen ja tuulinen, mutta hyvällä kelillä näkymät olisivat upeat.   

Kisaa ennen tuli lähinnä istuttua autossa, ensin Tukholmasta Lundiin ja Lundista Billundiin. Juoksin Tanskassa yhden 18km lenkin. Toisen vähän pidemmän 30km lenkin olin ajatellut Legoland-päivän päätteeksi, mutta sadekuurojen maustaman pitkän huvipuistopäivän jälkeen olin kylmissäni ja väsynyt, joten skippasin tuon lenkin (olimme jonossa ennen aukeamista ja tulimme ulos viimeisten joukossa). Lego House vei seuraavan päivän ja illaksi ajettiin Tanskan pohjoiskärkeen, jossa vietettiin yö teltta&laavumajoituksessa ennen lauttamatkaa Norjan puolelle.

Norjassa pääsin keskiviikkona tekemään jaloille shake out runin Folgafonnassa Buarbreenin jäätiköllä. Verttitonni nousua, edestakaisin 7,5km. Monen kevyen päivän jälkeen oli liikaa intoa ja oli helppo puskea sykkeet punaiselle - se onnistui kävellenkin, sillä 2,5km matkalla tuli nousua 900 metriä. Ylhäältä oli upeat näkymät. Alastulossa jalat alkoivat nopeasti tutista. Hyvä VK-lenkki, mutta turhan kova. Herättelyksi tarkoitetun lenkin seurauksena etureidet olivat turhan kipeät seuraavina päivinä DOMS-oireista. Onneksi ne olivat melkein kadonneet lauantaiaamun klo 7 starttiin mennessä.  

Tavoite

Kisan osalta minulla ei ollut kilpailullista tavoitetta sijoituksen osalta. Olin jo aiemmin päättänyt jättää tarkemman aikatavoitteen ja väliaika-Excelin tekemisen pois. Kurkkailin ITRA-sivujen kautta kisan aiempien vuosien tuloksista nimiä ja katsoin heidän pisteensä (ITRA score, pieni vuosimaksu lisäpalvelusta). Jollain tasolla vertailukelpoisista vuorikisoista saamieni pisteiden perusteella suunnilleen 13 tunnin aikaa voisin olettaa tulokseksi. Parhaiden kisojeni mukaisilla ITRA-pisteillä löytyi joitain 12h aikoja, mutta parhaat pisteeni eivät ole vuorikisoista vaan kotimaan pitkistä (esim. NUTS YPH 166km 19h 2019).

Hornindalin kiertävää reittiä oli muutettu aiemmista vuosista. Nyt Check Pointit kierrettiin myötäpäivään ja kahden pisteen järjestystä oli vaihdettu siten, että nousumetrejä tulisi arviolta 250-300m enemmän. Kisajärjestejä ei tarjonnut valmista reittijälkeä, ja reittikarttakin oli vain digitaalisessa muodossa kuvana. Löysin Stravasta aiemman vuoden suorituksen. Tein siitä reittijäljen itselleni Plotaroutella kääntämällä kiertosuunnan ja plottaamalla käsin muuttuneen kohdan uudelleen murtoviivana. Jaoin reittijäljen Anna Hopialle, joka oli myös starttaamassa samalle matkalle ja jonka kanssa olin viestitellyt ennen kisaa säästä ja varusteista.

Kisan kulku

Klo 7 pääsimme matkaan. Alussa oli lyhyt pätkä tietä kylässä ja sitten alkoi jo ensimmäinen melko jyrkkä nousu kapeahkoa, hiukan juurikkoista polkua. Kärki lähti kipuamaan selvästi nopeammin ja hain hetken sopivaa omaa vauhtia. Sykkeet nousivat VK2-alueelle. 

CP1:n jälkeen käväisimme puurajan yläpuolella ennen pudottelua viistosti rinnettä alas jollekin tuvalle (CP2). Rinne oli hiukan märkä ja liukas. Ohitin pari juoksijaa siinä ottaen samalla yhden liukastumisen takapuolelleni. Sauvat vyöllä eivät onneksi ottaneet osumaa.

Seuraava nousu vei puuttomalle alueelle, jossa jonkin aikaa sahattiin vaiheittain ylös-alas-ylös tai rinteen suuntaisesti keräten CP:t 3-5. Maisemat aukenivat mukavasti, aurinko lämmitti ja hiki valui. Vettä sai puroista helposti. Sykkeet olivat edelleen VK2:lla. Hetken juttelin yhden takaa tulleen norjalaisen kanssa, joka oli juoksemassa ensimmäistä kertaa ultramatkan kisaa, mutta sykkeiden ja hengästymisen takia jättäydyin pian taakse tekemään omaa suoritusta. Puuttomalla kalliolaella valkoisten reittijälkien seuraaminen tuotti paikoin vaikeuksia. Ne eivät erottuneet erityisen hyvin kvartsista kivistä: Osin ongelma johtui vanhoissa urheilukäyttöön siirretyissä silmälaseissa, joissa vahvuudet eivät ole ihan kohdallaan. Katsoin Garmin Edgestä reittijälkeä useita kertoja varmistaakseni, että suunnilleen etenen oikeaan suuntaan. 

CP5:llä (Högenippa 1191m) taittelin sauvat kasaan ja sieltä alkavan suht pitkän alamäen paukuttelin ultraksi vauhdikkaasti alas. Suunnilleen yhtä lujaa edelläni loikki myös norjalainen, jonka kanssa olin tovin jutellut eri kisoista. Ohitimme yhdessä kumpikin pari muuta juoksijaa. Puurajan alupuolella polku paikoin katosi pusikkoon. Sykemittari näytti turhan korkeita VK2-alueen lukemia, joten jarruttelin menoa hiukan. Täytin purosta lötköt ja norjalainen edelläni katosi näkökentästä koivikkoon. CP6 leimattiin jollain tuvalla (Storesaetra). Tuvan molemmin puolin hiekkatien varrella oli yleisöä kannustamassa. 

Hiekkatie nousi paikoin loivasti ja juostavana, osin sauvakäveltävänä. Tiepätkää ei pitkään ollut, vaan reitti kääntyi pienelle polulle, joka nousi suoraan ylös rinnettä. Auringon säteilylämpö tuntui kivutessa varsin jyrkkää nousua Sandfjelletille (CP7 1177m), jonka jälkeen reitti eteni pätkän harjannetta. CP8:lle pudoteltiin ensin jyrkästi alas lumikentän halki loikkien ja sitten yhtä jyrkkä pätkä edestakaisin Tussenille. Tässä sai hiukan käyttää käsiä apuna. Nousu ylös harjanteelle ja pidempi lasku alas. Tässä reitti meni osin polutonta pätkää, osin polkua, joka ei kovin hyvin varvikosta erottunut. 

CP9 Blåvatnet oli edestakainen pisto, mutta helppo eli soratietä pitkin loivasti ylös ja samaa alas. Edestakaisin juostessa tuli kisaajia vastaan. Muutama yksittäinen kisaaja meni edelläni, muutama tuli perässäni. Leveä, hiukan kivinen ura olisi ollu hyvin juostavaa, mutta energiatasoni oli pudonnut varsin matalalle. Olin hiukan säästellyt energian ottamisessa, kun tiesin, ettei puolivälissä ole dropbagia ja omaa täydennystä odottamassa. Sauvakävelin suurimman osan ylämäestä. Kastelin lippiksen purossa Blåvatnetin leimauspaikalla. 

Alamäkeen juostessakaan askel ollut enää lennokasta. Odotin kisan puolivälissä olevaa huoltoa (Horndola Bru). Puolikas eli 38km kisa starttaa tältä sillalta sekä sen muunnelma Mountain Marathon 42km (alussa juostaan 2km pätkä edestakaisin sekä muuten samaa reittiä kuin 38km ja 75km loppuosa). Juuri ennen huoltoa tuli takaa naisjuoksija ohi (Aleksandra Narkowicz). Huoltoon tullessa aikaa oli kulunut 6h 18 minuuttia.

Huollossa oli tarjolla kasvislientä ja lihakeittoa. Otin kasvislientä ja kaksi viipaletta leipää sekä mehua. Sopivan suolainen keitto maistui telttakatoksen varjossa erittäin hyvältä. Jatkoin matkaa syötyäni keiton. Taskuja taputtelemalla arvelin, että energiaa on riittävästi toiseen puolikkaaseen, vaikka vauhti edelleen varmasti hidastuisi.

CP10:lle oli pitkä nousu. Alku oli asvalttia jonkun maatilan takapihalle, siitä suht jyrkkää hiekkatietä. Sitä oli helppo sauvoa eteenpäin. Pieni tauko huollossa antoi hetkeksi energiaa lisää. Huoltoon pidemmäksi aikaa jäänyt Aleksandra sai minut kiinni polulle siirryttäessä. Jonkin aikaa nousimme rinnettä yhdessä, sitten päästin hänet edelleni. Eroa tuli nopeasti lisää ennen kuin olin Muldsvorhornetin päällä (900 m). 

Ennen CP10:ltä alkanutta laskua pysähdyin kiristämään MAXxien nauhoja. Jalkapohjissa tuntui jo hotspoteja ja myös nilkan ulkosivulla oli hiertymän alku. Juostavana alkanut lasku taittui nopeasti hyvin jyrkäksi pudotukseksi. Puurajan alapuolella oli sen verran polvenkorkuista kasvustoa, ettei melko olematon polku juuri erottunut. Astelin alas väistellen siellä täällä olevia terävähköjä kiviä. Laakson pohjalla ylitettiin pieni joki siltaa pitkin, sitten noustiin ensin rinnesuon yli ja edelleen puronreunaa ylös ennen lyhyttä edestakaista pistoa lammelle (CP 11 Kupa, 780m). Tästä oli CP12:lle enää lyhyt nousu. 

CP 13:n tuvalle pudoteltiin noin 300 verttimetriä alas. Ohitin muutamia 38km matkan juoksijoita. Sitten Polar Vantage värähti ranteessa. Arvsin heti, että se on taas tiltannut ja käynnistynyt uudelleen onnitellen samalla päivän aktiivisuustavoitteen saavuttamisesta. Juu, kiitos vain - tunsin sen pisteen saavutetun jo monia tunteja sitten.  

Käynnistin Polarin tallennuksen uudelleen. Leimaus ja pätkä samaa polkua ylös. Otin viereisestä purosta lötköt täyteen vettä, koska sitä ei olisi ylhäällä välttämättä saatavilla järjestäjän mukaan. Sitten alkoi tiukka nousu kohti reitin korkeinta huippua (Gulekoppen 1306m). Eteneminen CP 14:lle  tuntui hyvin pitkältä. Rinne oli paikoin jyrkkä. Vauhti oli 2-3 km/h ja hetkittäin Polar näytti pelkkää nollaa. Otin jostain lumilaikusta lunta lippiksen sisään, sillä aurinko edelleen paistoi korkealta. 

Gulehoppenilta alas oli tarjolla liukumäki lumikentän halki. Lumi oli pehmennyt auringossa, mutta tuntui se silti hiukan jäiseltä ja muhkuraiselta takapuolessa, kun rinnettä lasketteli alas. Ohjailu onnistui käsillä ja jaloilla kohtuullisesti. Alamäki jatkui hiukan kivikkoisena, mutta juostavana. Ohitin taas muutamia 38km matkan juoksijoita. 

CP15:lle oli lyhyt nousu ja perään laskuvoittoinen siirtymä viereiselle huipulle (CP16). Tästä alkoi pidempi laskettelu alas kisakeskuksen suuntaan. Sain tässä yhden edellä menevän kisaajan selän hetkeksi näköpiiriin. Pysähdyin pienelle pitstopille ja täytin lötköt purosta, joka meni muutaman metrin päässä polusta. Seuraavat CP:t (17&18) olivat kaksi tupaa laakson molemmin puolin. Niiden välissä oli kovapohjaista metsäautotietä ja ohitimme muutaman talon ja maatilan. CP18:n edestakaisella pistolla näin kolme juoksijaa. Norjalaisen, jonka kanssa oli jutellut kisan alussa, Aleksandran sekä sinipaitaisen norjalaisen, jonka selän olin saanut aiemmin näköpiiriin. Arvelin eroksi heihin noin 5, 10 ja 15 minuuttia.

Viimeiselle huipulle eli Middagsfjelletille (CP19, 840m) tuli noin 500 verttimetriä nousua. Sen raahustin jyrkkää polkua ylös askel kerrallaan. Pysähdyin muutaman kerran 5-10 sekunnin ajaksi. Sykkeet eivät enää nousseet PK1-tasoa ylemmäksi. Katsoin huipun lähestyessä Garminista, että jäljellä on matkaa vajaa 8km. Toivoin viimeisen alamäen olevan jyrkkyydeltään juostavissa olevaa. 

Alamäki oli mukava - olisi ollut vauhdikasta paremmalla energialla, mutta eteni se kuitenkin lähes kokonaan juosten. Muutamia jyrkkiä pätkiä piti askeltaa. Etureidet tuntuivat jo hiukan aroilta eikä mäkeä voinut paukutella alas ytä lujaa kuin kisan alussa.

Alamäessä ohittelin taas muutamia 38 km juoksijoita ja sain myös edelläni olleen sinipaitaisen norjalaisen miesjuoksijan kiinni. Päätin ohittaa hänet sopivalla suoralla pätkällä pitkän rinteen loppupuolella olleen CP 20:n jälkeen. 

Viimeiset kolme kilometriä juostiin tien reunaa kisakeskukseen. Vauhti oli 6 min/km köpöttelyä. Vilkuilin pari kertaa taakseni, etten tule yllätetyksi ohituksen jälkeen. Kisakeskuksessa kierrettiin vielä urheilukentän kaari ennen maalia, joka oli sisällä liikuntahallissa.  

Analyysi 

Aikaa meni enemmän kuin ajattelin alun perin. Tulos oli 13:26 ja sijoitus kaikista kahdeksas (1. M45-49). Jäin kärkikolmikolle noin 2h 15min (tulivat maaliin muutaman minuutin sisällä toisistaan) ja naisten sarjan voittanelle Aleksandralle noin 10 minuuttia. Alun perin ajattelemani 12h tulos jäi varsin kauas, mutta ei se olisi ollut mitenkään realistinen. Jäin myös ITRA-scoren kautta arvioimastani 13h tavoiteajasta.

Kisaviikolla hankituilla DOMS-oireilla ei varmaan ollut isoa negatiivista vaikutusta kisasuoritukselle, mutta tehoiltaan kevyempi shake out run olisi ollut parempi. Jalat kestivät alamäkien rynkytystä suht hyvin, mutta puolivälin jälkeen erityisesti ylämäissä iski yleinen väsymys eikä etenemisessä ollut samaa puhtia kuin kisan alussa. Aurinko/lämpö osaltaan lisäsi kuormitusta. Pysyin maaliin tullessa pystyssä, mutta yhtä väsynyt olen viimeksi ollut jonkun liian kovaa aloitetun perusmatkan kisan jälkeen.  

Polarin tiltattua 50km kohdilla osa suoritusdatasta jäi bittiavaruuteen. Garminiin sain reitin ja vauhdit talteen. Nopein kilsa oli 5:18 alamäkeen ja hitain 22:58 jyrkässä nousussa korkeimmalle huipulle (verttiä 276m). Vikassa eli Middagsfjelletin nousussa tuli kaksi yli 20min kilsaa, vaikka se ei edes jyrkintä nousua ollut (n 20 %:sta). Jyrkimmäksi kilsaksi Strava näyttää kisan toisella kilsalla tullutta 299 metriä. Alussa otettiin heti luulot pois. Alun ylämäissä olisi kannattanut malttaa ja pudottaa vauhtia ja syketasoa, jotta voimavaroja olisi jäänyt enemmän kisan loppuun.  

Jyrkimmässä alamäessä pudotettiin korkeutta 357 metriä kilsan matkalla ja se vei 13:13, koska etenin askeltaen. Teknisten ja jyrkempien alamäkien rento juoksu vaatisi harjoituksena monenlaista rallattelua, oli se jättärillä tai Kolin Ryläyksellä. Ongelma Norjan osalta on sama kuin alppien: vastaavia harjoitusmaastoja on vaikea löytää Suomessa.   

Kisa oli aika lailla kuvauksena veroinen ('the Toughest Mountain Race in Norway'). Reitti sisälsi useita vaativia pätkiä. Kuukautta myöhemmin juoksemani Hamperokken Skyrace oli myös erittäin vaativa, vaikka se olikin hiukan lyhyempi (55km). Luulen, että Norjasta löytyisi näiden ohella useampi muukin erittäin vaativa polkujuoksu, jossa verttiä tulee matkaan suhteutettuna enemmän kuin esimerkiksi Madeiran MIUT:lla.

Kisan järjestelyt toimivat kaikin puolin hyvin. Pääosin reittiä oli helppo seurata, mutta avoimilla kallioalueilla reittijäljestä oli apua. Kisan väliajat ilmeisesti perustuivat siihen, että järjestäjän vapaaehtoiset kirjasivat niitä puhelimella. Omaa kisanumero piti ainakin huudella, jos se ei näkynyt.

Maisemat olivat upeat - siten kisaa voi hyvin suositella elämyksenä. Meille osui upea, aurinkoinen päivä. Sateisella kelillä (kuten 2022) kokemus olisi varmasti ollut erilainen. Kuivasta kelistä huolimatta kengät kyllä kastuivat toistuvasti. Jos olet neulaspolkujen rullailija, ei sellaisia pätkiä kovin montaa kilometriä ollut. Jos pidät tiukista nousuista ja laskuista, niitä kyllä riittää Hornindal Rundtilla.